Puheet fiskaaliunionista karkaavat yhä kauemmaksi todellisuudesta. Siis siitä todellisuudesta, mikä tämä itsenäisten valtioiden muodostama Eurooppa oikeasti on. Askel kerrallaan siirtyminen kohden Amerikan kaltaista liittovaltiota vuosikymmenten kuluessa ei nyt vain käy. Laulun sanoin: "Se ei käy, kun se ei käy."
Kuvitellaanpa, että olisi Unionin instanssi, jolla olisi oikeus tarkastaa kansalliset budjetit ja asettaa sanktioita, mikäli rajoja olisi ylitetty. Bruttokansantuotteesta tämä prosentti, budjettivajeesta tuo prosentti.
Miten kävisi jos joku valtio joutuisi sotaan? Sotiminen, tai edes sodanuhan alla eläminen on kallista puuhaa, joka tunnetusti on raunioittanut imperiumeja. Mutta velkarahalla sitä on pakko tehdä.
Pitäisikö suomalaisten tai italialaisten tai keiden vain kenraalien vaeltaa Brysselin talousihmisten luokse kitisemään rahoja uusille hävittäjähankinnoille, jotka kansallinen analyysi olisi nähnyt välttämättömäksi? Niin välttämättömiksi, että ne olisi hankittava nopealla aikataululla yli normaalien budjettien. Entä jos ne siellä keskuksessa eivät oikein kallistuisikaan reunavaltion nappikaulusten kannalle?
Sotilasliitossa, kuten NATO:ssa homma olisi ehkä helpompaa, muttei ongelmatonta. Oikeassa liittovaltiossa, jossa uhkakuvat arvioidaan keskitetysti, ja kaukaisin valtameren saarikin nähdään automaattisesti unionin elintärkeänä, puolustettavana osana, homma toimii.
Eivätkä solttuiluasiat tietenkään ainoita ongelmakohtia ole, ne vain herättävät eniten kansallisia mielenliikutuksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti